sunnuntai 29. elokuuta 2010

Almond, David: Naakkakesä



David Almondin Naakkakesä (Tammi 2010; alkuteos Jackdaw Summer, 2008) on kuudes suomennettu Almondin nuortenromaani. Kaikki suomennokset on tehnyt Kaisa Kattelus.

Helmet-kirjastosta löytyy lisäksi muutama Almondin suomentamaton nuortenkirja, kuten kiinnostavia omaelämäkerrallisia novelleja sisältävä Counting Stars (2000) ja nuortenromaani Clay (2005).

Suomennetut teokset ovat Nimeni on Skellig, Pimeän peli, Taivassilmä, Tiikerisydän, Tulennielijät ja nyt Naakkakesä.

Almond on palkittu ja arvostettu nuortenkirjailija.  David Almondille myönnettiin tänä vuonna (2010)  H. C. Andersen -palkinto.

Oikeastaan David Almond käsittelee kaikissa kirjoissaan samaa aihetta. Tarina on aina eri mutta tunnelma on sama.  Tunnelmissa on kyllä  vivahde-eroja. Henkilöt ja miljööt saavat tunnistettavia piirteitä mutta silti ne muistuttavat toisiaan. Almondin maailmaan astuessaan joko kiinnostuu siitä tai tuntee puistatusta. Almondin ote on hivenen melankolinen, tumma, tuntemattomiin vesiin vetävä. Juuri salaperäisiksi jäävät alueet vetoavat hänen tarinoissaan. Lukija odottaa tapahtumille ja ilmiöille analysoituja  syitä, selityksiä ja selkeitä seurauksia, mutta hänen on kuljettava outoa maisemaa juonen puitteissa, ajateltava itse ja täydennettävä tarinan aukkokohtia.

Monelle nuorelle tällaiset tarinat ovat mieleen, koska niissä on heidän oman nuoruutensa, mielikuvituksensa, epävarmuutensa ja rajoja etsivän mielensä vastine. Kaikille Almondin tarinat eivät maistu. Joidenkin mielestä ne ovat liian synkkiä, outoja ja  vakavia tai  niiden runollinen kieli ei avaudu.

Almondin kirjoissa on tiettyä kammottavuutta, pahuutta, rajatilaisuutta, pelkoa herättäviä ilmiöitä, kyseenalaisia suhteita, muutoksenalaisuutta,  menetyksiä, surua, ääritunteita, itsetuhoisuutta, arvoituksellisuutta, levottomuutta herättävää seksuaalisuutta jota ei selitetä jne. jne.

Jos kirjoissa olisi vain edellämainittuja piirteitä, ne saattaisivat jäädä pienen joukon kulttikirjoiksi, mutta onhan niissä muutakin. Kirjoista välittyy lasten ja nuorten kunnioitus ja lapsuuden ja nuoruuden kunnioitus. Se välittyy, vaikka lapset ja nuoret kamppailevat usein aikuisten, kummallisten ja vajavaisten aikuisten, niin omien vanhempiensa kuin moninaisten huoltajiensa, ristiriitaisessa huostassa. Se välittyy, vaikka lasten ja nuorten maailmassa on kiusaajia ja ilkeitä, jopa häiriintyneitä lapsia. Almond kuljettaa lukijan hyvien ja pahojen ihmisten lähelle, antaa tarkkailla heitä ja pakottaa lukijan etsimään syitä siihen, miksi kestäkin tuli mitä tuli.

Jaksaakseen olla hyvä ja toivoa tulevaisuutta Almondin lapsen ja nuoren on saatava rakkautta, kunnioitusta ja turvaa. Ja he saavat, lopulta.

Mikä se aihe on, jota Almond käsittelee? Keskiössä on nuoren ihmisen hämmennys oman sisäisen ja ulkoisen maailmansa hämärässä, usvassa, mystisessä käsittämättömyydessä. Kirjojen toinen toistaan erikoisemmat ulkoiset olosuhteet ovat käsittelytaustoja sisäisten mielenliikkeiden tutkimiselle. Kirjat voi lukea silti seikkailutarinoina, selviytymistarinoina, joskus paranormaaleina kauhutarinoina jne. ja saada niistä irti paljonkin. Niitä voi lukea myös metaforisemmin. Ystävyys, ystävyyden elintärkeä  voima - se on aihe, jota Almond kuljettaa myös kirjasta kirjaan. Yksinäinen, eristäytynyt, erilleen joutunut, menetyksiä kokenut lapsi ja nuori tarvitsee ystävän.  Almond kuvaa ystävysten yhteenkuuluvuutta ja uskollisuutta.

Maaginen realismi kuvaa parhaiten Almondin tyylilajia kirjoittajana.

Suosittelen tutustumista Almondiin, vaikkapa Naakkakesän kautta. Sellaiselle, joka on ihastunut Almondin kirjoihin jo aiemmin Naakkakesä antaa uuden syyn odottaa seuraavaa kirjaa.

Naakkakesässä Almond jättää tarinan alun mielikuvitusta kiihottavan seikan, vauvan löytymisen naakan huudon perusteella, auki, vaille salapoliisiratkaisua. Se on hänen tapansa pitää lukija otteessaan, saada hänet odottamaan selitystä, saada hänet ajattelemaan. Vauvan löytymisen kautta päästään perusaiheesiin. En kerro juonesta enempää. Naakkakesässä on  Almondin perushahmoja, sisimmältään hyvä ja viaton kertojapoika; kieroutunut ja väkivaltaa ihannoiva poika (ja hänen isänsä); muukalaisnuoret, joista tulee ystäviä; vauva; vanhemmat, isä, äiti; hämäräperäisiä tyyppejä.

Lainaan Naakkakesästä toisen muukalaisnuoren, Crystalin kommentin 14-vuotiaalle päähenkilöpojalle, Liamille:

"Sinunkaltaiset kuvittelevat olevansa minunkaltaisia, mutta minunkaltaiset haluaisivat kaikkein eniten olla sinunkaltaisia." (Mts. 166)

Crystal tarkoittaa, että rakastetut perhepojat ja -tytöt ihannoivat villiä ja vaarallista elämää, mutta kovia kokeneet, hylätyt tai muuten vailla hoivaa ja rakkautta jääneet nuoret haluaisivat perheen suojaa, kodin ja rakkautta. Crystal jatkaa:

"Minä olen outo ja dramaattinen. -- "Minä olen villityttö! -- "Ja toivoisin kamalasti, että olisin sellainen tylsä pieni naapurintyttö, joille sinä takuulla nyrpistät nenääsi."

Naakkakesässä on sota, sodan uhka, sotaleikit, lapsisotilas...ja, yllättäen,  Jacqueline Wilsonin toiveunia lähenteleviä juonenkäänteitä muistuttava loppunäkymä. Voisiko niin hyvin käydä? Onnistuisiko se?  Kumpa se voisi onnistua!

Almondin Naakkakesä on loppujen lopuksi toiveikas kirja.

Adalmiina

PS Liamin sukunimi on Lynch,  joka tuo aikuiselle lukijalle väistämättä mieleen surrealistisen elokuvaohjaajan David Lynchin.  Liam -nimi puolestaan johtaa ajatukset brittiohjaaja Stephen Frearsin Liam -elokuvaan (suom. Lapsuuden loppu). Ainahan nimiä pitää miettiä. Skellig -nimen Almond kertoo napanneensa kartalta, se oli jonkun saaren nimi, mutta moni on ollut sitä mieltä, että nimi viittaa skeleton-sanaan...

PS 2  Naakkakesässä kirjoittaminen ja tarinan sepitys ovat osa tarinaa (Almondilla usein). Liamin isä on kirjailija ja hänen työstään ja työskentelystään puhutaan paljon. Samoin toinen muukalaisnuori kirjoittaa. Tämä paljastus saattaa kiinnostaa jotakuta, jota kirjan kuvaus ei muuten  houkuttelisi lukemaan.

Syyskesän tervehdys


Koulut ovat jo alkaneet, joten:


Oikein mukavaa ja antoisaa syyslukukautta kaikille koululaisille ja rattoisaa syksyä muillekin!





Adalmiina

maanantai 2. elokuuta 2010

Anderberg Strollo, Åsa: Minna


Tervehdys!

Elokuu on alkanut, helteet hieman hellittäneet ja lomakausi kallistuu lopuilleen. Ensimmäiseksi loppukesän kirjaksi blogiin otetaan vakava mutta mukaansatempaava tarina 16-vuotiaasta Minnasta eli Minna. Ruotsinkielinen alkuteos Bryta om ilmestyi vuonna 2007, suomennos viime vuonna, 2009 (Karisto Oy; suom. Sirkka-Liisa Sjöblom).


Åsa Anderberg Strollon MINNA sopii yläkouluikäisille ja sitäkin vanhemmille lukijoille. Lasten ja nuorten kanssa työskenteleville, kuten opettajille ja nuorisotyöntekijöille kirja on jopa suositeltava luettavaksi. Karuudessaan kirja esittää kysymyksen: miten on mahdollista, että lapsi joutuu viisivuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi elämään sairastuneen vanhemman seurassa, vanhemman, jolla on useita sairaalajaksoja elämässään? Mikä taho ei ole tehtäviensä tasalla, kun jää huomaamatta, että lapsi on vailla apua vanhempien erottua ja huoltajavanhemman osoittautuessa kyvyttömäksi huolehtimaan lapsestaan?

Tarinan Minna ja Minnan äiti asuvat Ruotsissa, Tukholmassa. Minnan biologi-isä on kiireinen, uusissa naimisissa,  yliopistolla töissä ja  ajat sitten Minnan elämästä käytännössä poistunut, vaikka hänelle voi joskus soittaa ja hänet voi joskus jopa tavata. Isä ei tajua eikä näe lapsensa tilannetta.

Kirjan aiheena on lapsen ja nuoren heitteille jääminen, kun hän joutuu elämään ilman ulkopuolista tukea psyykkisesti sairaan vanhemman kanssa. Tarinan keskiössä on nuoren tytön koruton arki, selviytyminen ja kompurointi päivästä toiseen paonomaisine juhlahetkineen. Kirjan tapahtumien aikana Minna on 16-vuotias, mutta takautumien ja pikku kertomusten kautta Minnan elämästä piirtyy esiin kohtauksia varhaislapsuudesta asti.

Kerrontateknisesti kirja luottaa hengästyttävään päähenkilön mukana kulkemiseen paikasta toiseen, vuorokaudesta toiseen, joskus lähes minuuttiaikataululla. Minnan elämän kaoottisuus ja irrallisuus kehkeytyvät konkreettisiksi lukijalle, koska tarina etenee Minnan tajunnanvirrassa, sisäisessä monologissa ja paikoin loistavan todentuntuisessa dialogissa poikaystävä Eddien kanssa.

Minna on kirja, joka varmasti päätyy myös Espoon kaupunginkirjaston Lempibussikirjaksi! Se on paitsi viiltävä kuvaus tytön tarrautumisesta ainoaan saatavilla olevaan vähänkin rakastavaan olentoon, Eddieen, myös hyvin harkiten ja hienovaraisesti tehty kuvaus tytön seksuaalisuudesta, halusta; poikaan, läheisyyteen ja rakasteluun liittyvistä ajatuksista ja tunteista; pojan ulkoisen olemuksen erittelystä; kasvamisesta kohti oman, tytön, nautinnon arvostamista  - vaikkakin hylkäämistä peläten, kumppania myötäillen, miellyttämään pyrkien ja myönnytyksiä tehden. Hyvä, että päähenkilö kaiken kurjuuden keskellä on edes hetkittäin esimerkillisen itsenäinen ja sopivissa asioissa vaativa. Seksiasioissa nimittäin.

Minnan ja Eddien suhde on täynnä ristiriitoja, se on epätoivoinen, mutta ohikiitävinä hetkinäkin se on Minnalle enemmän kuin ei mitään eli yksinäisyys. Oivallisesti kuvattu riippuvuussuhde. Oivallisesti kuvattu huimien temppujen taktiikka, jota Minna käyttää säädelläkseen Eddien mielialoja, estääkseen pahantuulisuuden ryöstäytymisen. Elokuvallisin ja tummin (Humisevan harjun mieleen tuova) on kohtaus öisessä Tukholmassa Katarinavägenilla ja Fjällgatanilla.

Minna  esittelee myös nykyaikaisia kiusaamisen muotoja, kuten julkista häpeän ja nöyryyttämisen  tuottamista netin ja kännykän välityksellä yms.

Minnan tarinassa on samantapaisia aineksia kuin esim. Jaqueline Wilsonin Tatuoidussa äidissä, Johanna Thydellin Taivaan kokoisessa tähtitaivaassa, Sara Kadeforsin Hei Sandor, täällä Ida ja monessa suomalaisen kertojan kirjassa, kuten esim. Mari Mörön, Sinikka Laineen, Sirpa Kähkösen, Kreetta Onkellin. Huolen ja eristyneisyyden syy vaihtelee vanhempien alkoholismista vanhempien mielenterveysongelmiin ja vakaviin sairauksiin (Thydelin kirjassa syöpä), mutta aina nuori tuntee olevansa yksin taakkansa kanssa. Nuori ei osaa tai halua kertoa ulkopuolisille. Kunnes jokin murtaa vaikenemisen muurin ja on mahdollista päästä ulos.

Vaikka Minna on ankeudessaan paikoin lähes ahdistava, se sisältää paljon tilannekomiikkaa ja hersyvän inhorealistisesti kuvattua pummiarkea - ja surkuisen surullisen kauniin rakkaustarinan lähes autiossa talossa. Ja lopussahan muuri kuitenkin murtuu, joten ihan lohdullinen tarina. Minna jää kirjan lopussa harjoittelemaan tavallista elämää. Ei yritetäkään väittää, että se olisi helppoa, mutta ei mahdotontakaan.

Adalmiina