perjantai 24. joulukuuta 2010

Hyvää Joulua!



Hyvää Joulua ja hauskaa joulunaikaa kaikille! Hyvää joululomaa koululaisille!


t. Adalmiina 

lauantai 11. joulukuuta 2010

Kirjoja pienille ja ihan pienille oppijoille vuonna 2010



Pertamo, Karoliina (kuv.) - Pirjo Suvilehto (teksti): Lapsosen lähellä. Tammi 2010.

Vauvan kanssa sanoja, runoja, loruja, leikkiä, hymyilyä, naurua. Yhdessä katsotaan värikkäitä kuvia, ollaan lähekkäin, toistetaan tutuiksi tulevia loruja, vauva hahmottaa itseään ja nauttii yhdessäolosta ja juuri hänelle tarkoitetusta puheesta. Sanojen kauneus ja hauskuus tulevat tutuiksi. Aukeamalla kuva, loru ja leikkiohje.



Pertamo, Karoliina (kuv.) - Pirjo Suvilehto (teksti):  Lapsosen loruja. Tammi 2010

Edellistä hieman isomman vauvan tai taaperon kanssa voidaan jatkaa turvallista kasvua yhdessäolon, kuvien katselun, lorujen ja leikkien kanssa.

Tämä, kuten edellinenkin kirja,  kuuluu Syli-sarjaan.

Se on tervetullut ja odotettu vastine WSOYn hienolle vuodesta 2000 alkaen ilmestyneelle kirjasarjalle, joka tukee varhaista vuorovaikutusta, lapsen tunne-elämää, lapsen kielellistä ja motorista kehitystä jne. Sarjan asiantuntijana on Raisa Cacciatore ja  kuvittajana Osmo Penna. Muitakin asiantuntijoita kirjoissa on käytetty aiheesta riippuen.

Kirjojen pääväri on kirkas keltainen ja ne ovat myös pahvilehtisiä ja pienikokoisia, kuten Tammenkin sarja. Kirjat ovat kaksikielisiä ts. niissä on teksti suomeksi ja ruotsiksi. Sarjassa on ilmestynyt mm.

Syliseikkailu : kirja vastasyntyneen ja aikuisen yhteisiin hetkiin = Äventyr i famnen : en bok för gemensamma stunder mellan babyn och vuxna    

Taikatanssi = Lycka är att dansa / [... ideoinut ... Raisa Cacciatore] ; [... kuvittanut ... Osmo Penna] ; [... asiantuntijana ... Hanna Brotherus ... Lea Hyvärinen] ; [... ruotsintanut ... Susanne Ingman-Friberg]

Loruleikki : kirja vastasyntyneen ja aikuisen yhteisiin hetkiin = Lek med rim : en bok för gemensamma stunder mellan babyn och vuxna / Raisa Cacciatore ; kuvitus Osmo Penna


Hyrinähetki = Vyssan lull

Ihanat ipanat : temperamenttikirja = Gullungar : temperamentboken

Rymyretki = Huller om buller

Tällaisia korkeatasoisia varhaista vuorovaikutusta tukevia kirjoja ei ole vieläkään liikaa.

Tammen Syli-sarja  puolestaan kuuluu Tammen uuteen Koti ja koulu -sarjaan, jossa tekijöinä suomalaisia opettajia ja lastentarhanopettajia. Seuraavat kirjat, Opin äänteet ja Lasken itse, kuuluvat puolestaan Tarinoita-kirjoihin.

Sarjat ovat lähtökohdiltaan pedagogisia ja niissä on kiinnitetty suurta huomiota visuaaliseen ilmeeseen, jotta kirjat motivoisivat mahdollisimman hyvin pientä oppijaa.

0 – 2-vuotiaiden SYLI-kirjat
3 – 6-vuotiaiden Tarinoita-kirjat
3 – 6-vuotiaiden Pikku Treenit
7 – 13-vuotiaiden Tammen Treenikirjasto
7 – 13-vuotiaiden Tieto ja taito

A&O - Auta oppimaan -kirjat vanhemmille.

Sarjaa on tehnyt  24 opetusalan ihmistä  ja 9 kuvittajaa.



Pertamo, Karoliina - Aarnio, Elina: Opin äänteet. Tammi 2010

Tässä kirjassa opitaan äänteitä ja kirjaimia. Todella viehättävän kuvituksen vuoksi kirja suorastaan tarttuu käteen ja kun lapsi katselee kuvia ja nimeää näkemäänsä, hän samalla oppii äänteitä ja kirjaimia. Lapsi voi kuvien avulla tarinoida itse. Tietyt äänteet ja kirjaimet nousevat esiin itsestään ja äänteiden ja kirjainten yhteys alkaa hahmottua.



Arenius, Päivi (kuv.) - Lukander, Sanna - Merivaara, Ilkka - Lukander, Maire: Lasken itse. Tammi 2010

Numeroiden ja lukumäärien vastaavuus opitaan ja samalla opitaan havaitsemaan matemaattisia asioita ja ilmiöitä arkielämässä.

Sitten kun ollaan jo niin isoja, että on opittu lukemaan, Tammen Tammenterho-sarja on oivallinen uutuus. Tässä kaksi esimerkkiä sarjasta:




Marttinen, Tittamari; kuv. Christel Rönns: Nepi, onnenkoira. Tammi 2010

Täydellinen kuvitus pikku kirjaan - raikas, valoisa, valloittava; ihania mm. kansi ja Rönnsin käyttämä aniliininpunainen väri sisustuksessa; 2. Nepi-kirja, edellinen oli Nepi ja paras koiravahti (2009).



Bagge, Tapani; kuv. Salla Savolainen: Tahvo ja Bella hernerokkasumussa (sarja-asu Eevaliina Rusanen). Tammi 2010

Tämänkin kirjan kuvitus on täydellinen kuvitus pikku kirjaan - raikas, värikäs, hauskasti kuvauskulmaa muuttava (välillä katsotaan saaren tapahtumia ylempää kuin tarinan sankarit, välillä alempaa, jolloin minimaailmaan saadaan elävyyttä ja moni-ilmeisyyttä); 2. Tahvo ja Bella -kirja, edellinen oli Tahvo ja Bella pyörremysrskyssä (2009).


Adalmiina

perjantai 26. marraskuuta 2010

Vuoden 2010 kuvakirjoja lyhyesti

 
Jalonen, Riitta; kuv. Kristiina Louhi, Tammi 2010:
Aatos ja Sofia.
Kaunis ensirakkaus; tarinassa intensiivinen tunnelma, joka vangittu myös joihinkin kuviin; salaperäiseksi jäävä tyttö, jolla on ulkoleikeissäkin kiiltonahkakengät ja hienot vaatteet, mutta jonka perheestä ei kerrota; hehkuvat värit, pojan kiihkeät mutta tasapainoisesti hallitut tunteet, rakastamisen lumo, ihailu, kesä, lasten leikit, tyttö ja poika, taustalla turvallinen koti, isovanhemmat, jatkuvuus. Suosittelen eskarilaisista lähtien kaikille - kouluikäisille, nuorille, aikuisille ja vanhuksille.

 
Numers-Ekman, Katarina von; suom. Anna Kervinen; kuv. Christel Rönns: 
Konrad ja Kornelia
Rakkaustarina; ikäneito pysäköinninvalvoja ja eläkkeelle jäänyt kiltti pienkonekorjaaja löytävät toisensa; kertomus alkaa Kornelian lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta ja siirtyy sitten kuvaamaan Konradia, joka joutuu muuttamaan rannikolta kaupunkiin. Tarina etenee näkökulman siirtyillessä päähenkilöstä toiseen, kunnes he tapaavat ja tarinat yhdistyvät. Ääriviivoin kuvattu mielikuvitushenkilö, äärimmäisen herkästi tavoitettuja ilmeitä, asentoja ja mielenliikkeitä; viimeisteltyä työtä, värit ilmaisevia, teksti ja kuvitus ovat yhtä tarinaa; Finlandia Junior -ehdokas. Schildt 2010.

Voi suositella kaikenikäisille, ei sisällä mitään, mikä ei sopisi pikkulapsellekin, mutta vaatii vähän selityksiä, mm. mielikuvitushenkilön, "sivupersoona" Penttisen, voi kertoa olevan vähän niin kuin Mikko Mallikkaan Mulperi tms.

Vasko, Anne; graafinen suunnittelu ja tekstaus Erika Kallasmaa: 
Jellona Suuri (WSOY 2010)

Kuvitus on kekseliäästi käsityönä tehty kankaista, langoista, tilkuista, purkautuvasta neuleesta, ompeleista, napeista jne. Päähenkilönä pehmolelu ja pehmolelun kautta lapsen tunteet, leikit, koti, mielikuvitus, lapsuus, ulkonäkö. Kierrätysajattelua; Finlandia Junior -ehdokas.


Majaluoma, Markus:
Hulda kulta, luetaan iltasatu 
Mielikuvituksen ja huumorin riemuvoitto, sisäkansien kuvat osa kertomusta, tarina tarinassa, kuulas pastellinen väritys, huipputarkkoja yksityiskohtia; crazy; 2. Hulda-kirja. WSOY 2010.


Kirkkopelto, Katri (kuvat); Mervi Wäre (teksti); Lasten Keskus 2010:
Oona ja Eetu. Päivä hoidossa 
Hellyttävä, selkeä, rauhallinen, hymyilevä, kuvat ja teksti tasapainossa; tulossa Oona ja Eetu eri mieltä.


Louhi, Kristiina: Tomppa ja Taatelin maito (Tammi 2010)
Vieraillaan maalla, perhe, sukulaisia, maatalon elämää, Tomppaa pienempi vauva suvussa; sarjan 13.)

Nopola, Tiina; kuv. Mervi Lindman (Tammi 2010):
Siiri ja kauhea kummitus
Nopolan hassut ideat ja Lindmanin herttainen, pehmeän pyöreän pastellinen kuvitus, hyvä yhdistelmä. Yökylässä Siiri ja kolme Ottoa, paljon pehmoleluja mukana; todella söpöjä yksityiskohtia, turvallinen ja huoleton lapsuus, jossa kummitusuhka kutittaa vain sopivan haastavasti; hauska, plussaa Hunskeli -koira; 8. Siiri-kirja.

Virtanen, Leena; Salla Savolainen, Tammi:
Xing ja sukulaiset 
Hieno kansi, vrt. Porsliiniprinsessan kansi; adoptiolapsen mietteitä omasta taustastaan, koulun aloitus, arkea kotona ja koulussa, juuret, varhaislapsuus, oma perhe, kulttuuri, identiteetti. Sympaattinen, lasta kunnioittava.


Digman, Kristiina:
Floran kukat (suom. Tuula Syvänperä. Karisto)
Hurmaavan Floran talo -kirjan (2008) jälkeen kukkiin keskittyvä kirja, jossa Flora kuitrenkin mukana. Vastustamaton jokaiselle kukista pitävälle; luonnonrakkautta; soveltuu kukkatunnistuksen osalta jopa pikkulasten opetukseen. Ihana.


Gekko ja Puupponen
Nopola, Sinikka; Tiina Nopola; kuvitus ja graafinen suunnittelu Linda Bondestam (WSOY 2010)
Humanististen tieteiden kandidaatti, oopperaa ja postimerkkeilyä harrastava, matkustellut Gekko lyöttäytyy Mainos-Puupposen, naapurinsa, seuraan samaan tapaan kuin Rauha herra Lindgrenin tuttavuuteen Risto Räppääjissä; vierailu Ruotsin hovissa; kollaasitekniikka, kuvissa mm. valokuvia Tukholmasta ja kuninkaan linnasta sisältä; crazy; pikkulapselta osa tarinasta menee ohi, kouluikäinen ja aikuinen saa nauraa.


 Pirhonen, Nina:
Kumpulaakson Pompom ja avaruusmatka  (Otava 2010)
Upea kansi (kuvassa himmeä), viehättävä avaruusalus, avaruusasioita, ystävyyttä, kauniita yksityiskohtia, 4. Pompom-kirja.
http://www.pompom.fi/kirja.html Pompom-sivut


Parvela, Timo; Jussi Kaakinen (kuv.):
Taro maan ytimessä  (WSOY 2010)
Yksin leikkivän pojan mielikuvitus; mielikuvitusystävänä iso karhu, koska ulkona kiusaavien poikien ilkeilyä vastaan täytyy kehittää iso puolustaja. Karhu on myös hyvä apuri pojan leikeissä kotona ja pihalla; maapallon rakenne.


Tapola, Katri; Kristiina Louhi (kuv.):
Maunon maja (Tammi 2010)
Pojat, majan rakentaminen, ulkoleikit, kaveruus, luonto. Turvallinen lapsuus.

Tapola, Katri; kuv. Virpi Talvitie; graafinen suunnittelu Emilia Ahonen ja Virpi Talvitie (Teos 2010)  Unilintu ja uljas sankari
Raapetekniikka, hehkuvat värit (ei kansikuvassa); poika työstää unessa päivän tapahtumia, päivällä kohdannut kiusaamista, unessa miekkailua ja keskiaikainen linnanpihamiljöö ym; aamulla huolet haihtuneet, uusi päivä suo uudet mahdollisuudet ja lumisessa maisemassa, oman pihan ja naapuritalon väliltä löytyy uusi, vastamuuttanut poika, josta saa ystävän; kuvissa Tallinna? tai sitä muistuttava kaupunki.


Maijala, Marika (kuv.); teksti Juha Virta:
Sylvi Kepposen hukkaretki (Otava 2010) 
Huippukuvittaja; tyylikkäät, raikkaat, kuulaat, selkeät mutta runolliset kuvat; heleiden värien hehku mustan ja tumman värin rinnalla, valkoinen; hyvä tarina.


Tukiainen, Katja: 
Kisun 1,2,3 (Otava 2010)
Omaperäinen Tukiainen; vesivärit, kollaasitekniikka, mielikuvitus, huumori, veikeys; 2. Kisu-kirja)


Vuori, Julia: Sika ja numerot (Otava 2010)
Hassu, kiltti, herkkä sika; viehkeät värit , sympaattinen, elämänmyönteinen, 4. Sika-kirja, sarjakuva-albumit erikseen.

 Niemelä, Reetta; Salla Savolainen:
Sinisen kärpäsen sirkus
Puupiirrostekniikka, upeita hyönteistutkielmia, ihastuttavia retrovärejä; suorasanaisia viehkeitä ötökkörunoja ja tunnelmointia. Sitruunaperhosäidilläkin käsilaukku kainalossa.
http://reettan.wordpress.com/kuinka-syntyi-sinisen-karpasen-sirkus/ Reetta Niemelä kertoo blogissaan Sinisen kärpäsen sirkus -kirjan synnystä

 Adalmiina

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Lee, Carol Ann: Anne Frank 1929-1945. Nuoren tytön elämä



Anne Frank 1929-1945 -teos on suomennettu englanninkielisestä käsikirjoituksesta "Anne Frank: The Life of a Young Girl" (2009). Suomentaja on Seppo Raudaskoski. Kustantaja BTJ, Avain.

Carol Ann Lee on huomattavin ja asiantuntevin Anne Frankista kirjoittanut historioitsija. Tämä teos on syntynyt yli kymmenen vuoden työn tuloksena. Lee on ollut "koko ikänsä" kiinnostunut Anne Frankista ja kolmisentoista vuotta sitten hän alkoi kirjoittaa Anne Frankin elämäkertaa, joka julkaistiin Alankomaissa 1998. Sen jälkeen hän kirjoitti  Annen isän, Otto Frankin elämäkerran. Tässä uudessa Anne Frank 1929-1945 -teoksessa Lee kertoo Anne Frankin ja hänen perheensä tarinan suvun vaiheista aina siihen asti kun Otto Frank saa Miep Giesin säilyttämän Annen päiväkirjan ja puhtaaksikirjoittaa ja toimittaa sen julkaistavaksi. 

Miksi tämä  kirja on otettu Kirjasto Omenan Kirjapuutarhaan? Siksi että kirjan lukemisen voi jatkossa katsoa kuuluvan yleissivistykseen. Se on sellainen kirja. Ei sitä voi aivan nuorille lukijoille suositella, mutta sellaisille, jotka ovat jo lukeneet Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan (vuosina 1955-2001 päiväkirjasta julkaistiin tuolla nimellä 19 painosta) tai vuonna 2002 julkaistun Anne Frankin Päiväkirjan (eli edellistä laajemman päiväkirjan), tai molemmat. Koska Anne alkoi pitää päiväkirjaansa 13. syntymäpäivänään 12.6.1942 ja viimeisen merkintänsä hän kirjoitti 15-vuotiaana 1.8.1944, voisi ajatella, että tuon ikäisille ja sitä vanhemmille päiväkirjaa voi parhaiten suositella. Samaa voi sanoa Leen kirjan suositusiästä.

Jos olet vielä hyvin nuori lukija ja päätät lukea tämän uusimman ja laajimman Carol Ann Leen kirjan Annesta ja hänen perheestään, sinun on hyvä jutella kirjasta vanhempasi, vanhemman sisaruksesi, opettajan tai jonkun muun luotettusi kanssa, koska kirja sisältää ahdistavia kuvauksia juutalaisia kohdanneesta sorrosta, vainosta ja tuhoamisesta. Sinun ei tarvitse miettiä niitä asioita yksin. Kuitenkin, on hyvä, että nuoretkin tietävät, mitä Euroopassa tapahtui 65-75 vuotta sitten, jotta he ymmärtäisivät, miten tärkeää on arvostaa ihmisyyttä, suojella ihmisen arvokkuutta, kunnioittaa toisia ihmisiä inhimillisinä olentoina kaikissa tilanteissa.

Anne Frankin Päiväkirja (tai Nuoren tytön päiväkirja yhtä hyvin, koska mitään oleellisen erilaista lisätyt sivut eivät kirjaan tuo) korostaa rauhan merkitystä. Leen kirja puolestaan kunnioittaa tutkimuskohdettaan ja on erinomainen esimerkki hyvästä elämäkerrasta. Leellä on kertomuksensa pohjana arkistoja, kirjeitä, päiväkirjoja, muistelmia, haastatteluja, aiempia tutkimuksia, valokuvia ja kirjoja, kuten pitääkin, mutta hänellä on myös kyky tulkita dokumentteja. Hän rakentaa tarinansa rauhallisesti mutta kiinnostavasti.  Anne ja hänen perheensä,  Annen ystävät ja sukulaiset, Annen perheen monet  tuttavat, niin juutalaiset kuin kristitytkin, tulevat hyvin lähelle Leen avulla, oman puheensa kautta.

Carol Ann Leen aiempia teoksia löytyy englannin- ja  ruotsinkielisinä Helmet-kirjastossa muutamia, mutta tätä uusinta suomenkielistä elämäkertaa  toistaiseksi 53 nidettä.

* Lee, Carol Ann: Roses from the earth: The biography of Anne Frank, 1999

* Lee, Carol Ann: Vem var anne Frank?, 2000
    Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja; suom. Eila Pennanen. 19. p, Tammi 2001. Alkuteos: Het Achterhuis 1947.

  • Frank, Anne: Päiväkirja, uusi laitos; toim. Otto Frank ja Mirjam Pressler, suom. Anita Odé. Tammi 2002. Alkuteos: Het Achterhuis. Herziene en vermeede editie 1991.

Anne Frankin päiväkirjoista puhuttaessa ja kirjoitettaessa kutsutaan Annen 12.6.1942 syntymäpäivälahjaksi saatuun punaruudulliseen päiväkirjaan aloitettua ja kolmessa muussa kirjassa jatkettua päiväkirjaa  a-versioksi. Annen itse a-versiosta puhtaaksikirjoittamaa ja laajentamaa päiväkirjaa kutsutaan  b-versioksiksi.  Hän kuuli radiossa 23.3.1944 Alankomaiden Lontoon-hallituksen opetus-, kulttuuri- ja tiedeministerin puheen, jossa tämä totesi, että yksityisillä asiakirjoilla, kuten päiväkirjoilla ja kirjeilläkin on osansa historiankirjoituksessa ja esitti, että sodan jälkeen perustettaisiin arkisto, jonne tallennettaisiin yksityisiä asiakirjoja sodan ajalta. Anne aloitti b-version teon toukokuussa ja kolmessa kuukaudessa hän kirjoitti uudelleen 21 kuukauden merkinnät.  C-versioksiksi kutsutaan Otto Frankin puhtaaksikirjoittamaa ja toimittamaa käsikirjoitusta, jossa a- ja b- versiot olivat molemmat huomioituna, mutta niistä oli kustantajan toiveiden mukaisesti jätetty joitakin kohtia pois ja joitakin puolestaan Annen isä oman harkintansa mukaan jätti pois. Muutamaa kohtaa Annen isä oli hieman muuntanut muutaman sanan vaihdoilla jne.

Ilmeisesti voisimme sanoa d-versioksi viimeisintä suomennettua Päiväkirjaa (kuvassa), koska siinä on mukana nekin sivut, jotka Annen isä viimeisimmäksi panttasi. Päiväkirjan perusrakenne ja sisältö ei muutu mutta kokonaiskuva syvenee.

Toivottavasti Carol Ann Leen teos saa paljon lukijoita ja Annen päiväkirja myös. Tutkimus ja kirjoittaminen Anne Frankista jatkuu. Leen teos on mittapuuna kaikille tuleville tutkimuksille, kuten Annen serkku, viimeisin elossa oleva sukulainen, Buddy Elias  (Annen päiväkirjassa Bernd)  toteaa Anne Frank 1929-1945 -kirjan esipuheessa.

Leen kirjasta oppii paljon enemmän merkittävää toisen maailmansodan historiasta kuin vaikkapa strategiaan perustuvasta sotapelistä, vihjeeksi historiasta kiinnostuneille poikalukijoille. Saa aiheen ajatella, miten tämä on voinut tapahtua, miksi tämä on voinut tapahtua ja miten tällaisen kehityksen voisi tunnistaa heti alussa ja miten sorron, vainon ja sodan voisi välttää. Historiasta voi oppia. Kannattaa lukea Leen teos!

Sekä Anne Frankin Päiväkirja että Leen  Anne Frank 1929-1945 -teos ovat suositeltavia kirjoja kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille. Päiväkirjassa voi seurata sekä itsekeskeisen hupakon ensimmäisiä merkintöjä, että päämäärätietoisen kirjoittamisen prosessia, yksilön henkistä kehitystä ja kirjallisen tyylin kannalta taiteellista kehitystä. Samalla saa tutustua nuoren ihmisen aitoihin tunteisiin ja mietelmiin. Annen kirjassa yksityisen ja yleisen suhde on viiltävän totena nähtävissä. Ei nuori tyttö muokkaa jokaikistä lausettaan sen mukaan, mikä kuulostaisi kirjallisesti parhaalta mutta työn edetessä kirjoittajan arvostelukyky ja toisaalta luova prosessi hoitavat spontaanin ja harkitun yhteensolahtamisen parhaalla mahdollisella tavalla.

Leen teos antaa kenelle tahansa, vaikkapa lukiolaiselle, mallia siitä, miten lähteitä käytetään oikein ja oivaltaen.

Adalmiina

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Kanto, Anneli; Kanto, Antti; Sointu, Markku: Tehtävä Maassa














Anneli Kannon, Antti Kannon ja Markku Soinnun Tehtävä Maassa, Gummerus 2010, on ulkoasultaan raikas ja erilainen ilmestys. En saa tähän nyt isompaa kuvaa värien kärsimättä. Kansi on hyvä siksikin, että se kiteyttää mainiosti kirjan maailman, ainakin suuren osan siitä.

Olisi mukavaa jos kannen suunnittelija mainittaisiin aina kirjan muiden julkaisutietojen ohella itse kirjassa, mutta niin ei usein ole, ei tässäkään kirjassa. HelMet-kirjaston viivakoodin paikka osuu usein takakanteen sijoitetun tiedon päälle. Ilmeisesti niin on tässäkin kirjassa. Gummeruksen sivulta suunnittelija kuitenkin selviää: Sanna-Reeta Meilahti, graafinen suunnittelija, joka on monen muunkin Gummeruksen kirjankannen takana.

Tehtävä Maassa on omaperäinen ja hauska nuortenkirja, jota voi iloisesti suositella luettavaksi. Siinä on aineksia niin matematiikkaan hurahtaneille, scifi-kirjoista kiinnostuneille kuin niille, jotka haluavat kirjoihin edes vähän ihastumisia, romanttisia suhteita tai peräti hullaantunutta rakkautta. Huumorilla.

Idea matematiikka-aiheisesta nuorten kirjasta tuli alunperin matematiikan lehtori Markku Soinnulta, joka sai mukaansa tilastotieteen tohtori Antti Kannon ja sitten tämän kirjailija-käsikirjoittaja -sisaren Anneli Kannon, joka on kirjoittanut aiemminkin nuorille (esim. Futis-tyttö -sarja).

Matematia on pieni tiedeplaneetta, jolla asustaa matematiikalle omistautuneita henkistyneitä olentoja. Kirjan alussa, noin viidenneksessä kirjasta, ollaan Matematiassa ja loppukirja kuvaa kahden, lopulta kolmen Matematiasta Maahan matkustaneen nuoren matemaatikkokisällin edesottamuksia koulussa. Kisällit ovat  Inspiratius, Fractalia ja Hackeria;  poika ja kaksi tyttöä.

Tapahatumaympäristö Maassa on  koulu ja sen lähiympäristössä pari paikkaa, joissa koululaiset käyvät. Koulun ulkopuolista elämää, perheitä tai nuorten matematialaisten koulupäivän jälkeistä elämää ei kuvata lainkaan. Se tekee kirjan maailmasta hieman litteän. Vaatisi melkoista maailmojen sepitystä, jotta tuloksena olisi vähän täyteläisempi yhteensopivuus. Kommunikaatiomadonreikä Matematian ja Maan välillä juomaautomaatissa menee, mutta koneesta pudonneiden kolikoiden kerääminen hyllylle unohtuneeseen neulemyssyyn ja paperiset viestit eivät oikein uppoa ...normi fantasian lukija ohittaa tällaiset ehkä sujuvasti, mutta scifin ystävä jää kaipailemaan yksityiskohtia.

Tehtävä Maassa muistuttaa kommelluksineen aikuista lukijaa hauskasti Shakespearen Kesäyön unelman sekoiluista, mutta nuorelle lukijalle voisi heittää vertailukohdaksi vaikkapa Rowlingin Tylypahkan ja sen opettaja- ja oppilaskunnan kokoontumiset ja oppitunnit (Matematian kokoukset sekä siirtymät Matematiasta Maahan); Diana Wynne-Jonesin Liikkuvan linnan tai jopa Meyerin Twilight-sarjan metamorfoosien, tunteiden ja valintatilanteiden osalta.

Mutta tämän Tehtävä Maassa -kirjan omalaatuisuus ja hienous syntyy kuitenkin matematiikan osuudesta tarinassa.

Kirjassa on kolmenlaista tekstiä: itse tarina normaalifontilla, yksityiskohtaiset matemaattiset ongelmanratkaisut TÄLLAISELLA FONTILLA ja lisäksi on tietoiskuruutuja siellä täällä. Tietoiskuruuduissa kerrotaan perusfaktoja mm. Newtonista, Pythagoraasta, Arkhimedeestä, Descarteesta, Gaussista ja Einsteinista ts. lähinnä heidän matematiikkaan tuomistaan uusista ajatuksista, oivalluksista ja tulkinnoista. Lisäksi tietoruuduissa selitetään monia matemaattisia käsitteitä algebran, geometrian ja analyysin määritelmistä piin ja imaginaariyksikkö i:n kuvaamisiin. Esimerkiksi alkulukuja käsittelevä kohta on puolestaan tuolla lihavoitetulla fontilla, koska se liittyy elimellisesti tarinaan.

Kirjassa on huumoria, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja Maan koulunuorison kuvaus on hupaisaa. Kirjasta saa hyviä ääneenluettavia katkelmia. Fractalian yritys tunnistaa Inspiratius on mainiosti kuvattu. Fractalia itse on hauska ja sympaattinen tyyppi. Sellainen Hermionen ja Bellan sekoitus, tiedättehän.  Moni muukin henkilö on kiinnostava. Kirjassa nousee matematiikan ohella keskiöön nuorten ryhmäkäyttäytymiseen, kuluttamiseen ja sukupuolirooleihin liittyvät ilmiöt. Niitä ei käsitellä ryppyotsaisesti vaan reippaalla huumorilla. Niitä kyseenalaistetaan mukavasti. Myönteinen ilmapiiri ja tervejärkinen tyttösankari saavat pisteitä.

Pari randomia lainausta kirjasta:

"Pojista lähti enemmän ääntä. He huusivat toisilleen:
- Kato, äijä!
Tähän tervehdykseen näytti olevan kohteliasta vastata:
- Mitä homo?" (Mts. 56)

Lyhyyden vuoksi tämä, vaikka herkullisempiakin toteamusrepliikkejä Fractalialla on:

"Miten epä-älyllistä- Mitä tekemistä vaihdon välineellä eli rahalla on henkilön arvon ja hyödyllisyyden kanssa? Miten vanhempien rahat mittaavat nuoren sosiaalisia kykyjä? Ollaanko täällä tosiaan tällä tasolla? Nuoret samaistavat itsensäkin rahaan?" (Mts.88)

Ja sitten matematiikkaan ja tieteelliseen asenteeseen liittyvää kauneutta:

"- Tieteellistä iltaa, hän toivotti.
 - Mitä onnistuneinta iltaa sinullekin, Geometrica vastasi, mutta ei malttanut olla vielä kysymättä:
- Transformaticus...kun pohdit matemaattista ongelmaa, miten sinä lähestyt sitä? Minun kohdallani on luonnollista, että näen mielessäni kuvia ja kuvioita, mutta entä sinä?
Transformaticuksen symmetrisenkauniille kasvoille ilmestyi yllättäen kaunis hymy.
- Kuva on ensimmäinen, hän sanoi. - Ensimmäinen aavistus on näky, jota kohti lähden pyrkimään. Näen kauniita kuvia täynnä eleganssia. Vaistolla on tieteen kanssa hämmästyttävän paljon tekemistä, toisin kuin luulisi. ---(Mts 88)

 Enempää en kirjasta kerro, jotta lukemisen ilo jää sille, joka kirjaan tarttuu.

Toivon kovasti, että kirjoittajakolmikko tekee tähän mainioon kirjaan jatko-osan. Ehkä he jo tekevätkin sitä? Tästä aiheesta tulisi kaunis trilogia. Kisällithän saivat puoli vuotta jatkoaikaa tehtävän suorittamiseen, joten vaikka mitä ehtisi vielä Maassa tapahtua. Ja matematiikan hienouksia saataisiin ihastumisien ja valloitusten avulla hieman avattua pinttyneimmällekin numerokammoiselle?

Suosittelen tätä kirjaa!
Adalmiina

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Almond, David: Naakkakesä



David Almondin Naakkakesä (Tammi 2010; alkuteos Jackdaw Summer, 2008) on kuudes suomennettu Almondin nuortenromaani. Kaikki suomennokset on tehnyt Kaisa Kattelus.

Helmet-kirjastosta löytyy lisäksi muutama Almondin suomentamaton nuortenkirja, kuten kiinnostavia omaelämäkerrallisia novelleja sisältävä Counting Stars (2000) ja nuortenromaani Clay (2005).

Suomennetut teokset ovat Nimeni on Skellig, Pimeän peli, Taivassilmä, Tiikerisydän, Tulennielijät ja nyt Naakkakesä.

Almond on palkittu ja arvostettu nuortenkirjailija.  David Almondille myönnettiin tänä vuonna (2010)  H. C. Andersen -palkinto.

Oikeastaan David Almond käsittelee kaikissa kirjoissaan samaa aihetta. Tarina on aina eri mutta tunnelma on sama.  Tunnelmissa on kyllä  vivahde-eroja. Henkilöt ja miljööt saavat tunnistettavia piirteitä mutta silti ne muistuttavat toisiaan. Almondin maailmaan astuessaan joko kiinnostuu siitä tai tuntee puistatusta. Almondin ote on hivenen melankolinen, tumma, tuntemattomiin vesiin vetävä. Juuri salaperäisiksi jäävät alueet vetoavat hänen tarinoissaan. Lukija odottaa tapahtumille ja ilmiöille analysoituja  syitä, selityksiä ja selkeitä seurauksia, mutta hänen on kuljettava outoa maisemaa juonen puitteissa, ajateltava itse ja täydennettävä tarinan aukkokohtia.

Monelle nuorelle tällaiset tarinat ovat mieleen, koska niissä on heidän oman nuoruutensa, mielikuvituksensa, epävarmuutensa ja rajoja etsivän mielensä vastine. Kaikille Almondin tarinat eivät maistu. Joidenkin mielestä ne ovat liian synkkiä, outoja ja  vakavia tai  niiden runollinen kieli ei avaudu.

Almondin kirjoissa on tiettyä kammottavuutta, pahuutta, rajatilaisuutta, pelkoa herättäviä ilmiöitä, kyseenalaisia suhteita, muutoksenalaisuutta,  menetyksiä, surua, ääritunteita, itsetuhoisuutta, arvoituksellisuutta, levottomuutta herättävää seksuaalisuutta jota ei selitetä jne. jne.

Jos kirjoissa olisi vain edellämainittuja piirteitä, ne saattaisivat jäädä pienen joukon kulttikirjoiksi, mutta onhan niissä muutakin. Kirjoista välittyy lasten ja nuorten kunnioitus ja lapsuuden ja nuoruuden kunnioitus. Se välittyy, vaikka lapset ja nuoret kamppailevat usein aikuisten, kummallisten ja vajavaisten aikuisten, niin omien vanhempiensa kuin moninaisten huoltajiensa, ristiriitaisessa huostassa. Se välittyy, vaikka lasten ja nuorten maailmassa on kiusaajia ja ilkeitä, jopa häiriintyneitä lapsia. Almond kuljettaa lukijan hyvien ja pahojen ihmisten lähelle, antaa tarkkailla heitä ja pakottaa lukijan etsimään syitä siihen, miksi kestäkin tuli mitä tuli.

Jaksaakseen olla hyvä ja toivoa tulevaisuutta Almondin lapsen ja nuoren on saatava rakkautta, kunnioitusta ja turvaa. Ja he saavat, lopulta.

Mikä se aihe on, jota Almond käsittelee? Keskiössä on nuoren ihmisen hämmennys oman sisäisen ja ulkoisen maailmansa hämärässä, usvassa, mystisessä käsittämättömyydessä. Kirjojen toinen toistaan erikoisemmat ulkoiset olosuhteet ovat käsittelytaustoja sisäisten mielenliikkeiden tutkimiselle. Kirjat voi lukea silti seikkailutarinoina, selviytymistarinoina, joskus paranormaaleina kauhutarinoina jne. ja saada niistä irti paljonkin. Niitä voi lukea myös metaforisemmin. Ystävyys, ystävyyden elintärkeä  voima - se on aihe, jota Almond kuljettaa myös kirjasta kirjaan. Yksinäinen, eristäytynyt, erilleen joutunut, menetyksiä kokenut lapsi ja nuori tarvitsee ystävän.  Almond kuvaa ystävysten yhteenkuuluvuutta ja uskollisuutta.

Maaginen realismi kuvaa parhaiten Almondin tyylilajia kirjoittajana.

Suosittelen tutustumista Almondiin, vaikkapa Naakkakesän kautta. Sellaiselle, joka on ihastunut Almondin kirjoihin jo aiemmin Naakkakesä antaa uuden syyn odottaa seuraavaa kirjaa.

Naakkakesässä Almond jättää tarinan alun mielikuvitusta kiihottavan seikan, vauvan löytymisen naakan huudon perusteella, auki, vaille salapoliisiratkaisua. Se on hänen tapansa pitää lukija otteessaan, saada hänet odottamaan selitystä, saada hänet ajattelemaan. Vauvan löytymisen kautta päästään perusaiheesiin. En kerro juonesta enempää. Naakkakesässä on  Almondin perushahmoja, sisimmältään hyvä ja viaton kertojapoika; kieroutunut ja väkivaltaa ihannoiva poika (ja hänen isänsä); muukalaisnuoret, joista tulee ystäviä; vauva; vanhemmat, isä, äiti; hämäräperäisiä tyyppejä.

Lainaan Naakkakesästä toisen muukalaisnuoren, Crystalin kommentin 14-vuotiaalle päähenkilöpojalle, Liamille:

"Sinunkaltaiset kuvittelevat olevansa minunkaltaisia, mutta minunkaltaiset haluaisivat kaikkein eniten olla sinunkaltaisia." (Mts. 166)

Crystal tarkoittaa, että rakastetut perhepojat ja -tytöt ihannoivat villiä ja vaarallista elämää, mutta kovia kokeneet, hylätyt tai muuten vailla hoivaa ja rakkautta jääneet nuoret haluaisivat perheen suojaa, kodin ja rakkautta. Crystal jatkaa:

"Minä olen outo ja dramaattinen. -- "Minä olen villityttö! -- "Ja toivoisin kamalasti, että olisin sellainen tylsä pieni naapurintyttö, joille sinä takuulla nyrpistät nenääsi."

Naakkakesässä on sota, sodan uhka, sotaleikit, lapsisotilas...ja, yllättäen,  Jacqueline Wilsonin toiveunia lähenteleviä juonenkäänteitä muistuttava loppunäkymä. Voisiko niin hyvin käydä? Onnistuisiko se?  Kumpa se voisi onnistua!

Almondin Naakkakesä on loppujen lopuksi toiveikas kirja.

Adalmiina

PS Liamin sukunimi on Lynch,  joka tuo aikuiselle lukijalle väistämättä mieleen surrealistisen elokuvaohjaajan David Lynchin.  Liam -nimi puolestaan johtaa ajatukset brittiohjaaja Stephen Frearsin Liam -elokuvaan (suom. Lapsuuden loppu). Ainahan nimiä pitää miettiä. Skellig -nimen Almond kertoo napanneensa kartalta, se oli jonkun saaren nimi, mutta moni on ollut sitä mieltä, että nimi viittaa skeleton-sanaan...

PS 2  Naakkakesässä kirjoittaminen ja tarinan sepitys ovat osa tarinaa (Almondilla usein). Liamin isä on kirjailija ja hänen työstään ja työskentelystään puhutaan paljon. Samoin toinen muukalaisnuori kirjoittaa. Tämä paljastus saattaa kiinnostaa jotakuta, jota kirjan kuvaus ei muuten  houkuttelisi lukemaan.

Syyskesän tervehdys


Koulut ovat jo alkaneet, joten:


Oikein mukavaa ja antoisaa syyslukukautta kaikille koululaisille ja rattoisaa syksyä muillekin!





Adalmiina

maanantai 2. elokuuta 2010

Anderberg Strollo, Åsa: Minna


Tervehdys!

Elokuu on alkanut, helteet hieman hellittäneet ja lomakausi kallistuu lopuilleen. Ensimmäiseksi loppukesän kirjaksi blogiin otetaan vakava mutta mukaansatempaava tarina 16-vuotiaasta Minnasta eli Minna. Ruotsinkielinen alkuteos Bryta om ilmestyi vuonna 2007, suomennos viime vuonna, 2009 (Karisto Oy; suom. Sirkka-Liisa Sjöblom).


Åsa Anderberg Strollon MINNA sopii yläkouluikäisille ja sitäkin vanhemmille lukijoille. Lasten ja nuorten kanssa työskenteleville, kuten opettajille ja nuorisotyöntekijöille kirja on jopa suositeltava luettavaksi. Karuudessaan kirja esittää kysymyksen: miten on mahdollista, että lapsi joutuu viisivuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi elämään sairastuneen vanhemman seurassa, vanhemman, jolla on useita sairaalajaksoja elämässään? Mikä taho ei ole tehtäviensä tasalla, kun jää huomaamatta, että lapsi on vailla apua vanhempien erottua ja huoltajavanhemman osoittautuessa kyvyttömäksi huolehtimaan lapsestaan?

Tarinan Minna ja Minnan äiti asuvat Ruotsissa, Tukholmassa. Minnan biologi-isä on kiireinen, uusissa naimisissa,  yliopistolla töissä ja  ajat sitten Minnan elämästä käytännössä poistunut, vaikka hänelle voi joskus soittaa ja hänet voi joskus jopa tavata. Isä ei tajua eikä näe lapsensa tilannetta.

Kirjan aiheena on lapsen ja nuoren heitteille jääminen, kun hän joutuu elämään ilman ulkopuolista tukea psyykkisesti sairaan vanhemman kanssa. Tarinan keskiössä on nuoren tytön koruton arki, selviytyminen ja kompurointi päivästä toiseen paonomaisine juhlahetkineen. Kirjan tapahtumien aikana Minna on 16-vuotias, mutta takautumien ja pikku kertomusten kautta Minnan elämästä piirtyy esiin kohtauksia varhaislapsuudesta asti.

Kerrontateknisesti kirja luottaa hengästyttävään päähenkilön mukana kulkemiseen paikasta toiseen, vuorokaudesta toiseen, joskus lähes minuuttiaikataululla. Minnan elämän kaoottisuus ja irrallisuus kehkeytyvät konkreettisiksi lukijalle, koska tarina etenee Minnan tajunnanvirrassa, sisäisessä monologissa ja paikoin loistavan todentuntuisessa dialogissa poikaystävä Eddien kanssa.

Minna on kirja, joka varmasti päätyy myös Espoon kaupunginkirjaston Lempibussikirjaksi! Se on paitsi viiltävä kuvaus tytön tarrautumisesta ainoaan saatavilla olevaan vähänkin rakastavaan olentoon, Eddieen, myös hyvin harkiten ja hienovaraisesti tehty kuvaus tytön seksuaalisuudesta, halusta; poikaan, läheisyyteen ja rakasteluun liittyvistä ajatuksista ja tunteista; pojan ulkoisen olemuksen erittelystä; kasvamisesta kohti oman, tytön, nautinnon arvostamista  - vaikkakin hylkäämistä peläten, kumppania myötäillen, miellyttämään pyrkien ja myönnytyksiä tehden. Hyvä, että päähenkilö kaiken kurjuuden keskellä on edes hetkittäin esimerkillisen itsenäinen ja sopivissa asioissa vaativa. Seksiasioissa nimittäin.

Minnan ja Eddien suhde on täynnä ristiriitoja, se on epätoivoinen, mutta ohikiitävinä hetkinäkin se on Minnalle enemmän kuin ei mitään eli yksinäisyys. Oivallisesti kuvattu riippuvuussuhde. Oivallisesti kuvattu huimien temppujen taktiikka, jota Minna käyttää säädelläkseen Eddien mielialoja, estääkseen pahantuulisuuden ryöstäytymisen. Elokuvallisin ja tummin (Humisevan harjun mieleen tuova) on kohtaus öisessä Tukholmassa Katarinavägenilla ja Fjällgatanilla.

Minna  esittelee myös nykyaikaisia kiusaamisen muotoja, kuten julkista häpeän ja nöyryyttämisen  tuottamista netin ja kännykän välityksellä yms.

Minnan tarinassa on samantapaisia aineksia kuin esim. Jaqueline Wilsonin Tatuoidussa äidissä, Johanna Thydellin Taivaan kokoisessa tähtitaivaassa, Sara Kadeforsin Hei Sandor, täällä Ida ja monessa suomalaisen kertojan kirjassa, kuten esim. Mari Mörön, Sinikka Laineen, Sirpa Kähkösen, Kreetta Onkellin. Huolen ja eristyneisyyden syy vaihtelee vanhempien alkoholismista vanhempien mielenterveysongelmiin ja vakaviin sairauksiin (Thydelin kirjassa syöpä), mutta aina nuori tuntee olevansa yksin taakkansa kanssa. Nuori ei osaa tai halua kertoa ulkopuolisille. Kunnes jokin murtaa vaikenemisen muurin ja on mahdollista päästä ulos.

Vaikka Minna on ankeudessaan paikoin lähes ahdistava, se sisältää paljon tilannekomiikkaa ja hersyvän inhorealistisesti kuvattua pummiarkea - ja surkuisen surullisen kauniin rakkaustarinan lähes autiossa talossa. Ja lopussahan muuri kuitenkin murtuu, joten ihan lohdullinen tarina. Minna jää kirjan lopussa harjoittelemaan tavallista elämää. Ei yritetäkään väittää, että se olisi helppoa, mutta ei mahdotontakaan.

Adalmiina

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Hyvää kesää!



Hyvää kesää!


Kaikille koululaisille ja lomalaisille hyvää ja rentouttavaa  kesälomaa!


 


Terveisin Kirjasto Omenan lasten- ja nuortenosasto


 


Adalmiina

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Pearson, Mary E.: Kuka on Jenna Fox?


      Kansikuvan perhonen viittaa aivojen perhoskuvioon

Jos olet jo noin12-vuotias, yläkoululainen tai vanhempi; kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta ja/tai pidät eettisistä pohdiskeluista ja mietit, mihin maailma on menossa biotieteiden ja biotekniikan sovelluksissa, tässä sinulle hieno uusi nuorten kirja!

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi on voinut suositella näin lämpimästi jotakin nuorten scifiä luettavaksi. Edelliset taisivat olla  Eoin Colferin Supernaturalisti (suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY 2004) ja Philiph Reeven Nälkäisten kaupunkien kronikat (suom. Tero Kuittinen. Karisto: Kävelevät koneet 2004, Kadotettu manner 2005, Tuhon aikakirja 2006, Pimenevä maa 2007.

Mary E. Pearsonin Kuka on Jenna Fox (suom. Arja Kantele. WSOY 2010; alkuteos The Adoration of Jenna Fox. 2008)

Kirjan alkuperäinen nimi viittaa päähenkilötytön entiseen elämään vanhempiensa palvomana ainoana lapsena. Lapsena, joka teki aina parhaansa miellyttääkseen vanhempiaan, täyttääkseen heidän odotuksensa. Murrosiässä hän alkoi kapinoida suorittamista vastaan mutta heti alkuunsa kävi hullusti. Auto-onnettomuuden myötä Jennasta tuli vanhempiensa uudenlaisen rakentamisen, huolehtimisen ja kontrollin kohde. Rakkauden myös. Vai missä kohdassa vanhempien rakkaus on vielä hyvällä tavalla suojelevaa, missä itsekästä ja sokeaa lapsen tarpeille?
Kirjan rakenne, tarinan rakentuminen muistumien, nykyhetken tapahtumien, päiväkirjamerkintöjen (ajatusten) ja sanakirjamääritelmien vuoropuhelusta ja toisiaan seuraavista, juonta avaavista yksityiskohdista, on taitavaa työtä. Uskon monen nuoren nauttivan tästä kirjasta.

Juonta paljastamatta voi sanoa, että kirjan hienoutta on sekin, että lähes kaikki, mitä päähenkilötytöstä, hänen perheestään ja muutamasta läheisestään kerrotaan, on scifi-piirteistään riisuttuna ketä tahansa nuorta koskettavaa. Nuoren itsenäistyminen, kapinointi, oman minän etsintä;  elämän, ihmisyyden ja minuuden pohdinta; ailahtelevat tunteet, halu ystävyyteen, tarve rakkauteen, oikeudenmukaisen maailman ja hyvän elämän toive.

Jenna on tarinan maailmassa, tarinan alussa, poikkeusyksilö, mutta toisaalta sekä Jennaan että hänen nuoriin ystäviinsä liittyvät omituisuudet ja erikoisuudet sopivat hyvin myös kehen tahansa nuoreen ihmiseen, mihin tahansa nuorten ryhmään, erityisesti tavalla tai toisella erityisiin nuoriin ja erityisiin ryhmiin...

Se, mikä aluksi voi tuntua oudolta, tulee hyvin lähelle ja ymmärrettäväksi. Kerrontatekniikka, tapa kertoa Jennan tarina aidosti Jennan äänellä ja Jennan hapuilevia ja teräviä oivalluksia ja tuntemuksia myötäillen, tajunnan rajoilla, unen ja valveen välillä liikkuen, takaa sen, että lukija alkaa heti alusta pohtia asioita Jennan kanssa, samaan tahtiin.

Kirjassa on huumoria, jännitystä, kauneutta. Jennan suhde Etheniin on kaunis, niin myös  Benderiin, eri tavalla. Olemassaolon ja identiteetin pohdiskelu tervetullutta nuorten kirjoihin.

Koko kirja on tyylikkyydessään iloinen yllätys. Kieli on selkeää ja kielellä sinänsä on tärkeä rooli kirjassa - sanoilla, käsitteillä ja merkityksillä. Outo, eksyä, inho, inhimillinen, ikuinen jne. - mitä kaikkea nuo sanat voivat tarkoittaa? Jenna katsoo sanakirjasta.

Coraline,  Sieppari ruispellossa jne. tulivat kirjan alussa mieleen tiettyjen yhtäläisyyksien vuoksi, mutta tässä kirjassa katse on käännetty reilusti tulevaisuuteen. Kirja puhuttelee nuorta lukijaansa hyvin myös tajunnan ja tunteiden erittelyllään.

Jenna Foxiin kannattaa tutustua!

Adalmiina

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Burnett, Frances Hodgson: Salainen puutarha







Inga Mooren kuvitusta Salaiseen puutarhaan


Burnettin Salainen puutarha on hurmaava kevätkirja!

Yllä olevassa kuvassa on uusi, vuonna 2008 ilmestynyt, Inga Mooren upeasti kuvittama ja Emilia Nummisen suomentama Salainen puutarha (Egmont Kustannus Oy Ab /Kirjalito, 2008). Kannessa päähenkilö Mary valtavassa keväisessä puutarhassa.

Alapuolella vanha Toini Swanin suomennos; kirjassa ei ole kuvitusta. Kannessa Mary ja Dickon sekä Dickonin kesyt lemmikit astumassa salaiseen puutarhaan.

Kansi: Leena Puranen

Kenelle Salaista puutarhaa voisi suositella? Sehän on loppujen lopuksi aika vanha kirja, ilmestynyt aikoinaan jo vuonna 1911? Ja kannattaako tuota vanhaa, vuonna 1965 ilmestynyttä (5. painos) kirjaa enää edes mainita, nyt kun uusi, nykykielinen suomennos on tullut tarjolle ja entuudestaan tiedetään, että Inga Moore on huikea kuvittaja?

Salainen puutarha on klassikko, ikivihreä romaani, joka kannattaa ilman muuta lukea, olet sitten 10-vuotias tai 70-vuotias!

Sen verran voi vihjaista, että uusi suomennos on jonkinlainen nykykielinen selkoversio kirjasta. Sitä on helppo lukea. Jos olet aiemmin lukenut kirjan, kannattaa silti tutustua Mooren kuvittamaan versioon, mutta - kieli saattaa tuottaa pettymyksen! Se kadottaa todella monia vivahteita ja siten kuva henkilöistäkin muuttuu. Heti kirjan ensimmäinen lause saa vanhan käännöksen sisäistäneen lukijan haukkomaan henkeään.

Vanha käännös: "Kun Mary Lennox lähetettiin Misselthwaite Manoriin setänsä luo, kaikki olivat sitä mieltä, että hän oli harvinaisen ikävän näköinen pikku tyttö, ja totta se olikin."

Uusi käännös: "Kun Mary Lennox saapui setänsä kartanoon Misselthwaiteen, oli hän kartanon väen mielestä epämiellyttävin tyttö, joka koskaan oli nähty. Ja tottahan se olikin."

Totta taisi kuitenkin olla vain se, että Mary oli ikävän näköinen, ynseä, yrmeä, itsekäs ja komenteleva, mutta vastenmielinen hän ei ollut eikä tyrannimainenkaan, kuten uusi käännös antaa ymmärtää. On käytetty muotisanoja ja jätetty pois ynseät ja yrmeät arvellen, ettei niitä kukaan enää ymmärrä, mutta siten Maryn hienosti kuvattu persoona latistuu.

Orvoksi jäävää Marya kuvataan kirjan alussa Intiassa, ei vielä Englannissa. Siellä kaikki pitivät häntä ikävän näköisenä, siksikin että Maryn äiti oli ollut todellinen kaunotar ja perheen näkymättömissä pidetyn lapsen tapaaminen oli monelle yllätys. Kartanon väestä vain yksi ihminen, taloudenhoitaja, oli vastassa Marya Lontoossa. Hänen mielipiteensä ei ole kaikkien kartanolaisten mielipide. Kartanossa Martha ja puutarhassa puutarhuri Ben suhtautuivat Maryyn inhimillisesti ja alusta asti huvittuneena, ei inhoten. Ilmeisesti kääntäjä on halunnut tehdä tarinasta mahdollisimman helppolukuisen ja oikonut aina kun mahdollista?

Mary on ei-toivottuna syntynyt lapsi, hoitajien huomaan jätetty, mutta Burnett kuvailee häntä suurella myötätunnolla ja psykologisesti oivaltaen. Kirjan klassikko-asema ei ole tullut pelkästään mielikuvitusta kiihottavasta  tarinasta (Salaperäinen kartano nummen keskellä, suljettu puutarha, piilotettu lapsi), vaan myös lapsikuvauksesta, joka tekee kertomuksesta unohtumattoman kasvutarinan. Burnett on loihtinut kirjaan myös nummen Bronten sisarusten kaltaisella taidolla (isommille lukijoille Humiseva harju on hyvä vertailukohta). Ja sitten on tietenkin puutarha. Ja vuodenaikana heräävä kevät.

Matkalla nummen poikki alkaa yhtäkkiä tuulla ja syntyvä ääni sai Maryn kysymään, että ei kai se ole meri. Taloudenhoitaja Medlock vastaa:

Vanha käännös: "Tuuli vain puhaltaa pensaikossa."

Uusi käännös: "Ääni tulee siitä, kun tuuli puhaltaa pensaiden läpi."

Tuuli puhaltaa pensaikossa, edestakaisin, sinne ja tänne, joskus läpikin, mutta ääni syntyy juuri siitä, että tuuli puhaltaa puhaltamasta päästyäänkin pensaikossa.

Onko uusi käännös missään kohtaa parempi kuin vanha? On, yhdessä sanassa toisen kappaleen nimessä ja sen taustalla olevassa laulunpätkässä.

Vanha käännös:  "Mary-neiti, ärripää"

Uusi käännös: "Pikkuneiti Uppiniska"

En koskaan lapsena tajunnut tuota ärripää-sanaa, mutta ajattelin sen tilalle äksyliiniä tai ärripurria - ne sanat olin kuullut. Uppiniska lienee kaikille tuttu sana ja sellainen Mary tietty oli kirjan alussa, joten sana on ärripäätä parempi. Epäuskottavalta sen sijaan tuntuu pikkuneiti samanikäisen pojan suussa.  Mary-neiti todennäköisemmältä taustan huomioon ottaen. Mutta tässä uudessa käännöksessä lapsetkin ovat taaperoita tai pentuja - nykyajan ilmauksia, jotka eivät istu enempää tarinan  yläluokan kuin maalaisihmistenkään suuhun. Puhe on muutettu kaupunkilaispuheeksi, vaikka tarinassa ei olla kaupungissa. Mailit olisivat saaneet jäädä maileiksi, koska kilometrit kuulostavat asiaankuulumattomilta Englannissa! Epäjohdonmukaisuuksia on niin paljon, että lienee parasta lopettaa näihin muutamiin mieleen tulleisiin, ei välttämättä edes kuvaavimpiin esimerkkeihin. Kääntäminen on taiteenlaji.

Tarinassa on selkeä luokkayhteiskunta eikä siihen ole otettu kantaa. Sen sijaan ihmisten henkilökohtaiseen moraaliin ja elämäntaitoon on kiinnitetty huomiota. Köyhyyttä ei ihannoida, mutta osoitetaan selkeästi, ettei rikkauskaan sinänsä tee ketään onnelliseksi.

Köyhän palvelustytön Marthan kuvauksessa, samoin kuin Dickonin, Marthan veljen ja koko 12-lapsisen perheen kuvaamisessa Burnett käyttää varmasti oman perheensä kokemuksia. Kirjailija oli nelivuotias, kun hänen isänsä kuoli ja äiti jäi viiden lapsen kanssa köyhiin oloihin. Burnett alkoi jo 18-vuotiaana elättää perhettä avustamalla kahta eri lehteä kirjoittamalla niille tarinoita, 5 - 6 kpl kuukaudessa.


Inga Mooren kuvitusta Salaiseen puutarhaan

Hetkinen, hetkinen, siinähän on melkein kuin Hermione,  Harry  ja Ron? Ei, kyllä kuvassa ovat Mary, Colin ja Dickon. Dickonilla on punaiset hiukset ja pisamia, kuten Ronillakin. Ja Mary on kyllä ihan erilainen kuin Hermione, mutta asetelma, yksi tyttö ja kaksi erilaista poikaa yhdessä, se on sama.

 

Inga Mooren kuvitusta Salaiseen puutarhaan

Mary, puutarha, puutarhuri, punarinta ja hyppunarut

Salainen puutarha on kuulemma myös monien puutarha- ja kukkaihmisten suosikkikirja. Useat puutarha-alasta kiinnostuneet ovat kertoneet saaneensa kipinän puutarharakkauteensa Salaisen puutarhan ja  Maryn kautta.

Kaikki eivät suinkaan pidä kirjasta, mutta jos et vielä ole lukenut sitä niin nautinnollisia lukuhetkiä!

Edit. Ja on toki uudessa käännöksessä muitakin sanoja kuin ärripää, jotka oli aiheellista vaihtaa ajantasaisempiin, kuten hyppynuora hyppynaruun jne. Ja aina jää makuasioillekin tilaa!

Adalmiina

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Mankell, Henning: Sofia-trilogia



Henning Mankell on tullut tunnetuksi lähinnä aikuisille kirjoittavana kirjailijana, dekkaristina ja teatterimiehenä. Hän on kuitenkin myös erinomainen nuortenkirjojen kirjoittaja. Tässä lyhyesti kahdesta Mankellin nuortenkirjasarjasta, Joel-sarjasta ja Sofia-sarjasta. Sofia-trilogia on uudempi, siitä enemmän ja kuvien kera.

Henning Mankell julkaisi ensimmäisen Joel-kirjansa vuonna 1990. Kirja oli nimeltään  Hunden som sprang mot en stjärna. Se ilmestyi suomeksi Tammen julkaisemana vuonna 1992 nimellä Kohti kaukaista tähteä. Kääntäjänä oli Eila Kivikk’aho. WSOY on julkaissut sittemmin neljäosaiseksi kasvaneen sarjan 2000-luvulla. Kaikkien osien suomentajana on Marja Kyrö. Marja Kyrö on suomentanut myös kaikki Sofia-sarjan osat. Joel-sarjan osat:

Tähtiin karkaava koira, 2003
Varjot kasvavat hämärässä, 2004 (Skuggorna växer i skymningen, 1991)
Pyryssä nukkuva poika, 2005 (Pojken som sov med snö i sin säng, 1996)
Matka maailman ääriin, 2006 (Resan till världens ände, 1998)

Tulen salaisuuden (Eldens hemlighet), Sofia-trilogian ensimmäisen osan, Mankell julkaisi vuonna 1995. Sitä ennen oli ilmestynyt kaksi osaa Joel-sarjaa. Vuonna 1996, jolloin kolmas Joel-kirja ilmestyi, Henning Mankell sai Astrid Lindgren –palkinnon ansioistaan näiden kahden eri puolella maailmaa elävän lapsen tarinoista. Molemmat tarinat ovat kuin sydämestä sydämeen kirjoitettuja.

Joel elää pienessä pohjoisessa kylässä Ruotsissa, Sofia Afrikan itärannikolla, Mosambikissa. Joel elää isänsä Samuelin kanssa, Sofia äitinsä Lydian. Joelin äiti Jenny jätti perheensä, kun Joel oli vielä pieni. Sofian isä on kuollut, hänet surmattiin, kuten melkein kaikki siinä kylässä, jossa Sofia oli elänyt lapsena. Paon jälkeen Sofia asettuu äidin ja sisarusten kanssa uuteen pikku kylään.

Joel on yksinäinen lapsi. Hänen olemassaolon tunteensa, elämänsä, selviytymiskeinonsa ja pohdintansa ovat viiltävän tarkkaan havainnoituja - yksin selviämään jätetyn lapsen osa on äärimmäisen tarkkanäköisesti raportoitu. Isä on kyllä lähellä mutta ei lapsen tavoitettavissa. Hädän hetkellä isä silti pelastaa. Toivo paremmasta on kuin ohut, läpinäkyvä, sattumoisin heikossa tuulessa häilähtävä kangas. Runollinen, surumielinen mutta tosi tarina pojasta, joka ensimmäisessä osassa on 11-vuotias, toisessa 12-vuotias, kolmannessa 13-vuotias ja neljännessä, itsenäisessä sarjan osassa 15-vuotias.

Sofian tarinassa Sofia kasvaa 12-vuotiaasta tytöstä 20-vuotiaaksi nuoreksi naiseksi, jolla on kolme omaa lasta. Joelin tarinassa Joelin maailma ei meinaa millään avartua, ei millään ja Joel haluaa lähteä merille. Sofian maailma on koko ajan konkreettista ahertamista olemassaolon ja elossa säilymisen eteen. Molemmilla lapsilla on kyky uneksia ja toivoa. Joelilla pohjoisen kylmyyden ja ankeuden keskellä, Sofialla vuorenkorkuisten haasteiden edessä.

Kumpikaan lapsi ei ole teennäinen tai tehdyn tuntuinen. He ovat omissa elämänkuvioissaan myötätuntoa, suojelunhalua mutta myös hiljaista ihailua herättäviä lapsia. Mankell on onnistunut kertomaan heistä kuin he olisivat todellisia ja tekee siten kunniaa lapsille ja nuorille, jotka kamppailevat selviytyäkseen. Kamppailevat eivätkä luovuta. Eivät luovu toivosta

Tulen salaisuudessa (WSOY, 2008) kerrotaan Sofian tarinan kautta tavallisen köyhän kansan, naisten ja lasten ja vanhusten elämästä ja selviytymisestä sodan köyhdyttämässä maassa, entisessä Euroopan (Portugalin) siirtomaassa Mosambikissa. Rehellisen, rauhallisen ja kunniallisen elämän saavuttamiseksi ihmiset joutuvat raatamaan kaikin voimin. Sofia on tyttö joka ei suostu vääryyteen vaan nousee puolustamaan omia ja läheistensä oikeuksia.

Tulen salaisuudessa kerrotaan jalkojen menetyksestä, sisaren kuolemasta, äidin ja perheen ongelmista ja samalla Sofian pienen elinpiirin huikeista onnen tunteista. Tekojalat, ompelukone, maja.  Samanlaista yksinkertaisten asioiden turhuudesta riisuttua arvokkuutta ja iloa on Laura Ingalls Wilderin kirjoissa (joita ei pidä missään tapauksessa sekoittaa kirjoista tehtyyn Tv-sarjaan!) Mankell loihtii länsimaiselle lukijalle Sofian kautta myös tulen merkityksiä. Sofia tajuaa, että tulessa elämän tärkeimmät ihmiset ovat aina läsnä, olivat he eläviä tai jo kuolleita.


Tulen salaisuus on kirja, jonka voi lukea  vaikka 10-vuotias, mutta Tulen arvoitus (WSOY, 2009; alkuteos Eldens gåta, 2001), sopii paremmin yläkouluikäiselle, samoin Tulen raivo. Toisaalta, näin hyvin kirjoitetut kirjat sopivat minkä ikäisille tahansa; aikuisille ja vanhuksille yhtä hyvin kuin nuorille. Niissä elämän intiimit ja vakavatkin puolet on esitetty tavalla, joka ei loukkaa lasta, mutta järkyttää ne voivat silti.

Tulen arvoituksessa Sofian teini-ikäisen sisaren Rosan asiat eivät ole hyvin. Sisko on sairastunut ja hänen kuntonsa huononee huononemistaan. Äiti Lydia on huolestunut, Rosa masentunut ja peloissaan, ja Sofia jälleen vaikeassa tilanteessa. Nuoruudestaan huolimatta Sofia on se, joka joutuu etsimään apua ja ratkaisuja perheen ongelmiin.

Rosa on ollut tosi kaunis ja huvittelunhaluinen tyttö. Rosalla on ollut jo joitakin poikaystäviä ja hän on viettänyt muiden nuorten tavoin iltoja osaamatta suojata itseään sukupuolitaudeilta. Hänellä on aids. Sofia on kuullut sairaudesta siinä sairaalassa, jossa toipui maamiinan räjähdyksestä. Itse asiassa hän tutustui siellä aidsiin kuolemassa olevaan tyttöön.

Kun Rosalle selviää, mitä on edessä, hän pysähtyy, kävellessään Sofian kanssa, ja kysyy: ”Täytyykö sitten kuolla jos rakastaa?” ”Mitä tarkoitusta koko elämällä silloin on?” Näin vakavien asioiden äärellä ollaan Tulen arvoituksessa.

Hienon, arasti hymyävän, lähes unenomaisen kontrastin Rosan elämän traagiselle hiipumiselle muodostaa samaan aikaan osuva, väistämätön, luonnollinen, lupaa kysymätön tapahtuma: Sofia rakastuu. Rakkauden kohde herättää paljon ajatuksia, mutta rakkaus, nuoren tytön rakastuminen on luonnonvoima, ei sitä voi estää.

Lydia menettää jo neljännen lapsensa (kaksi poikaa on kuollut pieninä), Sofia neljännen sisaruksensa. Sofia on köyhä ja jalaton, mutta silti, kaiken keskellä, rakkaus on väkevä voima.

Tulen raivo (WSOY, 2010; alkuteos Eldens vrede, 2005) kertoo Sofiasta, kun hänellä on jo kaksi lasta Armandon kanssa, sen pojan, johon hän rakastui. Leonardo ja Maria. Kolmatta lasta Sofia alkaa odottaa ja hänet hän saa kirjan tapahtumien käynnistyessä. Tytön nimeksi tulee Rosa. Sen ajan hän on onnellisimmillaan, sen vuoden. Hänestä tuntuu, että hän on ollut yhtä onnellinen viimeksi lapsena, ennen suuria onnettomuuksia.

Mutta sitten varjot lankeavat vaatimattomaan paratiisiin. Armando on viikot töissä kaupungissa, pienellä huoltoasemalla, ja tulee viikonlopuksi Sofian ja lasten luo. Ja Lydian ja Sofian pikkuveljien, sillä he asuvat kaikki samassa majassa. Sofia saa tietää, että Armando tapaa kaupungissa toista tyttöä. Tapahtumat lähtevät kehittymään kohti äärimmäisen surullista päätepistettään.

Vaikka Sofia on päähenkilö ja Sofian elämä ja hänen kauttaan kaikkien tyttöjen ja naisten elämä, Armandon kohtalo on tyrmäävä. Armandon persoonassa ja elämässä on paljon Joelin leijailevuutta, epärealismia, kertautuvaa, syrjäyttävää huono-osaisuutta. Armandon tarina piirtyy Sofian tarinaa vasten, sitä ei millään tavalla alleviivata, mutta lopputulos on vaikuttava. Voi näitä kahta nuorta ihmistä. Voisi jopa väittää, että Armandon osa on kohtuuton, mutta siitä juuri on kysymys. Onko jokin kohtuullista näiden ihmisten elämässä? Onko siis kohtuutonta olla niin köyhä ja neuvoton nuori mies kuin Armando on?  Onko olemassa kohtuullista kärsimystä? Onko köyhien kohtuus eri kuin rikkaiden?

Jäljelle jäävät moraaliset kysymykset. Niitä on paljon. Viime kädessä Sofia vastaa itse itselleen. Sofian tehtäväksi jää huolehtia lapsista, heissä Armando jatkaa elämäänsä. Sofia voi vaalia arvokasta kuvaa lasten isästä. Sofia ei ole ollut itsekään erehtymätön. Hän on tehnyt sen, minkä on kokenut oikeaksi. Kaiken jälkeen hän odotti vain sisäistä sovitusta, sitä että Armando "alkaisi puhua hänelle".

”Hän oppi myös, että keskeltä suurinta surua löytyi myös ilon saarekkeita, keskeltä pelkoa ja epätoivoa löytyi lämmin kivi, jolle saattoi istuutua ja tuntea itsensä tyyneksi ja rauhalliseksi.” (mts. 219)

Tulen raivossa Mankell rakentaa Sofialle aivan uuden selviytymistä auttavan keinon: Rosan kuoleman jälkeen Sofia on matkustanut kaupunkiin bussilla ja kuorma-auton lavalla ostaakseen itselleen päiväkirjan! Hän on Tulen raivon tapahtumien alkaessa ehtinyt kirjoittaa jo useampia kirjoja täyteen! Kirjat ovat punakantisia ja Sofia keventää sydäntään niihin milloin mistäkin elämäänsä liittyvästä asiasta, tunteistaan ja huomioistaan. Kerran taas kaupungissa käydessään Sofia päättää kirjoittaa kotona päiväkirjaansa yhden määritelmän: ”Köyhyys on jatkuvaa ahtautta ja tungeksimista.”

Päiväkirjaan Sofia oli kirjoittanut myös Armandosta, ”Kuunpojasta”.

Henning Mankellia on kutsuttu nimityksillä - joskus ihaillen, joskus arvostellen - ”Mankell, Mosambikin moralisti” ja ”Mankell maailmanparantaja”.

 Niin, Mankell on mestari, jolla on varaa moraalisiin kannanottoihin ja kykyä omalta osaltaan parantaa maailmaa. On upeaa, että Sofialle on kirjoitettu päiväkirja ja Sofia on kirjoitettu kirjoittamaan päiväkirjaa. Mankell kertoo nuorille mahdollisuuksista pysyä hengissä, järjissään ja elämässä kiinni, vaikka maailma ympärillä hajoaa kerta toisensa jälkeen. Pienin, pienin tekojaloin otetuin askelin ja pienin, sydämestä kumpuavien lauseiden avulla nuori nainen säilyttää ihmisyytensä ja kykynsä luottaa tulevaisuuteen.


 Adalmiina

keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Meyer, Jan: Jäinen valtakunta


 

 Kai Meyerin Jäinen valtakunta (suom. Tiina Hakala; Otava 2010) sopii hyvin helteisen päivän virkistäväksi luettavaksi, niin monta kylmän kalseaa ja jäistä hetkeä siinä on. Talvi, lumi, kylmyys, jää ja paleleminen ovat kirjassa hyvin kuvattuja! Voi vain iloita, että saa olla sisällä lämpimässä lukemassa niistä.

Kirjassa esiintyy itse Lumikuningatar ja Pakkasukkokin pistäytyy. Kiehtovimman taustan tapahtumille luo luminen 1890-luvun Pietari, vaikka kaupungista ei paljoa kerrotakaan. Toiminta keskittyy Aurora-hotelliin ja jonkin verran viereiselle kadulle ja sisäpihalle. Pietari on paitsi fantasian näyttämö, myös historiallinen miljöö. Päähenkilötyttö "- - - tiesi, että Pietarin kaduilla paleltui joka yö ihmisiä kuoliaaksi. Ihmisiä, joilla ei ollut rahaa eikä asuinsijaa." (s.34)

Kuka on päähenkilö? Hän on kellarissa syntynyt ja koko 12-vuotisen elämänsä hotellin sisätiloissa elänyt lapsi. Tällainen henkilö on voinut aina esiintyä kirjallisuudessa, mutta nykyisten kellarilasten ja muiden siepattujen lasten tarinoiden tultua julkisiksi, tällaisella tarinalla on kaikupohjaa todellisuudessa. Hänen äitinsä on synnyttänyt hänet viinikellarissa. Siitä ei kerrota, kuka häntä vauvana hoiti, mutta ainoa, joka hänestä on huolehtinut, joka on pitänyt hänen puoliaan ja joka on opettanut häntä on nelissäkymmenissä oleva mies, Kukuska.

Kirjan toisen luvun johdannossa sanotaan että "tapaamme Hiiri-nimisen poikatytön - - -"

Päähenkilö on tyttö. Tosin moni ei tiedä sitä, koska hän esiintyy poikana. Häntä kiusataan, hotellissa töissä olevat pojat kiusaavat, ja  hotellin vartija vainoaa häntä. Vartija aavistaa tytön varastelevan asiakkailta, mutta ei saa tätä kiinni itse teosta. Vai saako? Mitä varastaminen Hiirelle merkitsee? Miksi hän varastaa? Minne hän vie tavarat?

Lumikuningatar tuo kylmän tullessaan paitsi kaupunkiin, myös hotelliin. Hahmo on paikoin komeasti kuvattu.  Englantilainen velho saapuu myös hotelliin ja sitten alkaa tapahtua. H.C. Andersenin Lumikuningatar-sadun tasolle kirja ei yllä, mutta rohkeasti ja mielenkiintoisesti Lumikuningatar on otettu mukaan tarinaan ja Hiiri-tyttö on ajatuksia herättävä hahmo. Monissa kohtauksissa on elokuvamaista vyörytystä ja paikoin meno yltyy tietokonepelimäisiksi siirroiksi. Kellarissa oleva pommi ja siihen liittyvät pohdinnot tuovat mieleen fantasiayhteydestä irroten nykyajan ääriliikkeiden pomminräjäyttäjät...

Kellarilapsi, kiusaamista, pommi, lumottu eläin, velho, varastelua, taikoja ja loitsuja, kamalaa kylmyyttä, takaa-ajoja, romahduksia, häivähdys historiaa, Pietari, Lumikuningatar.

Tuleekohan tähän jatko-osa?

Adalmiina







sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Miyazaki, Hayao: Ponyo rantakalliolla

Yksityiskohta DVD:n kannesta

Tämä mielikuvituksellinen ja paikoin hykerryttävän hellyttävä Hayao Miyazakin elokuva sisältää myös voimakkaita kohtauksia, joita pienen lapsen ei  pitäisi joutua katsomaan yksin. En suosittele elokuvaa kaikkein pienimmille eli ainakaan alle 5-vuotiaille, vaikka elokuva onkin arvioitu K3:ksi. Niin paljon kuin elokuvasta pidänkin,  jännittävissä kohtauksissa,  esim.  meren aaltojen lyödessä maalle, veden noustessa, metamorfoosissa eli henkilön muuttumisessa toiseksi jne., huomaan ajattelevani, että jos lasten iänmukainen kehitysaste otettaisiin tosissaan, K3:n ja K7:n välillä tulisi olla suositusikänä K5. Koska sellaista ei ole, aikuisen on aina itse  tutustuttava pienelle lapselle tarjoamaansa katseltavaan.

Edellä mainittu koskee montaa muuta elokuvaa huomattavasti enemmän kuin kyseessä olevaa, mutta tulipahan tässä yhteydessä todettua.

Ponyo on alkujaan kala, jonka äiti on meren kuningatar. Japanille ja japanilaisille, saarivaltiolle ja sen asukkaille, elämä on elämistä meren sylissä. Miyazakin elokuva tekee kunniaa merelle, meren eläville, merenrannan asukkaille ja laivoille. Tällä kertaa ilma-aluksilla ja lentämisellä on hyvin pieni rooli elokuvassa, mikä on epätavallista. Laivoista ja veneistä saadaan se osuus, joka halutaan tekniikkaa + Sosuken kodin tekniikasta!

5-vuotias Sosuke-poika asuu äitinsä kanssa merenrantakaupungissa, korkealla rantatörmällä olevassa talossa. Isäkin perheessä on, merikapteeni, mutta hän on tarinan ajan merellä, laivassaan. Pojan vanhempien suhde on, miten sen sanoisi, hiukan epävakaa. Tämän tarinan keskiössä ovat kuitenkin lapset.

Yksityiskohta DVD:n kannesta.

Ponyo rantakalliolla -elokuvan yhteydessä puhutaan aina H. C. Andersenin Pienestä merenneidosta; haluaahan Ponyo muuttua Sosuke-poikaan kiinnyttyään ihmiseksi. Itselleni mieleen tuli myös Charles Kingsleyn Vellamon lapset (jossa ihmislapsi, pikku Tom, siirtyy meren valtakuntaan). Tarinan taustalla lienee japanilaisia myyttejä, tarinoita ja vanhoja uskomuksia, jotka on aistittavissa  kaikkien Miyazakin elokuvien sieluttuneissa luonnonvoimissa ja "taikuudessa". Kuitenkin lähteistä merkittävin on Miyazakin oma mielikuvitus.

Pienen Sosuken ja Ponyon kohtaaminen on ystävyyttä, mieltymystä ja rakkautta ensi silmäyksellä. Kiintymys on molemminpuolista alkuhämmennyksen jälkeen. Leimautuminen ja sitoutuminen toiseen on ehdotonta ja viatonta. Lapset todellakin, oikeassakin elämässä, osaavat tuntea syvää ystävyyttä toisiaan kohtaan. (Ponyo tuntee syviä tunteita myös vauvaan, jonka sattumalta tapaa veneessä.)  Niin - alussa Ponyo on kuitenkin kala, ja mikä hänestä sitten tuli... enpä kerro enempää.

Elokuva ei ole suuri mestariteos mutta se on suloinen ja tyylipuhdas ja  parempi kuin yksikään Pixar-elokuva...

DVD on tulossa kirjastoihin jonkin ajan kuluttua.

Ponyosta, hänen tunteittensa voimakkuudesta tulee mieleen Vihervaaran Anna ja itse tarinasta, monen monen muun tarinan ohella, vanha hieno Peter Härtlingin kirja, Ben tykkää Annasta (alkuteos Ben liebt Anna  - rakkauden ja  uskollisuuden osalta, ei muuten). Kirja alkaa olla kirjastoissa vähissä  (HelMet-kirjastossa 4 kappaletta).

Adalmiina

maanantai 11. tammikuuta 2010

Sfarr, Joann: Pikku prinssi. Mukaelma Antoine de Saint-Exuperyn romaanista


Tunnetko jo Joann Sfarin töitä? Tunnistatko hänen tyylinsä? Entä oletko lukenut Antoine de Saint- Exuperyn romaanin Pikku prinssi?
Molempiin kannattaa tutustua jos ne eivät ole vielä osuneet kohdalle.
Seuraavassa kolme kansikuvaa. Ensimmäinen on tuon alkuperäisen romaanin; ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1951, suomentaja Irma Packalen; kirjastoissa nykyään puolisen tusinaa eri painosta kirjasta, koska klassikosta otetaan aika ajoin uusia painoksia  (alkuperäisteos ilm. vuonna 1944). Toinen kansi on kirjasta, jossa  samainen romaani täydennettynä,  eli siinä on mukana osio, jossa kirjailijaa ja kirjan syntyhistoriaa valotetaan; WSOY, 2006,  lisäysosan suom. Pirkko Biström. Kolmas on sitten tämä Sfarin tapaus, WSOY, 2009; suom. Saara Pääkkönen, joka on suomennoksessa käyttänyt hyväkseen Irma Packalenin romaanisuomennosta. 

Pikku Prinssi  





Pikku prinssi on kirja, josta on kirjoitettu metrikaupalla kirjoja ja tutkimuksia ja hyvin usein keskusteluissa se jakaa ihmisten mielipiteitä. Joillekin se on yksi rakkaimmista kirjoista, joillekin se ei koskaan avaudu ja se harmittaa heitä; jotkut sanovat romaanin olevan ihan puppua. Muodosta oma mielipiteesi. On huomattavissa että ikä tuo tämän kirjan tulkintaan uusia vivahteita. Sen voi silti hyvin lukea jo lapsena!

Entäs tämä Joann Sfar? Hän on ranskalainen sarjakuvapiirtäjä. Hänen aiempia suomennettuja töitään ovat mm. lapsillekin sopiva Pikku vampyyri  menee kouluun, Arktinen banaani, 2004 ja aikuisille ja nuorille aikuisille avautuva Rabbin katti -sarja (kolme ensimmäistä albumia julkaistu yhteisniteenäkin, Egmont kustannus, 2006).

Ainakin englanniksi jo kirjastoistakin saatava ratkiriemukas ja upeasti piirretty Sardine in Outer Space -sarja (kirjoittajana Emmanuelle Guibert) odottaa vielä suomentamista. Sitä voi moni koululainenkin aika sujuvasti lukea kyllä englanniksikin. Sfarin leikillisyys ja mielikuvitusrikkaus hahmojen ja pienten yksityiskohtien luomisessa tekee sarjasta, sarjan jokaisesta albumista,  taideteoksen.

Joann Sfarin sarjakuva Pikku prinssi on  omaperäinen tulkinta vanhasta ikinuoresta klassikosta. Sen kuvitus on sikälikin kiinnostava, että tiedetään Hayao Miyazakin, jonka töitä edellä esiteltiin, olleen vaikuttuneen Pikku prinssistä. Sfarin lentokoneessa, maisemissa - vaikka maisemat eroavatkin kuussa ja maassa luonnollisesti  toisistaan - voi puolestaan nähdä,  jos haluaa, etenkin yöajan maastossa samaa salaperäisyyttä kuin  Miyazakin joissakin yökuvissa. Muutenhan tyylit ovat aivan omanlaisensa näillä herroilla.

Pitemmittä puheitta - hyviä tutustumisia! Kansikuvat saavat puhua puolestaan.

Adalmiina